tunnevihko

"Moonika, sun kolmen yön kotilomia ois nyt aika pidentää. Pääset nyt melkein kahden viikon lomalle." Aa, ok. Kiva. Kotiutuminen mitä ilmeisemmon tapahtuu 9. maaliskuuta. Kun palaan lomilta osastolle, on siihen enää puolitoista viikkoa. Miten mä selviän, siitä kun ei ole harmainta aavistusta. Miten mä pärjään kotona, normaalissa arjessa. Miten mä jaksan. Mitä jos ahdistus kasvaa, mitä jos en pysty käydä koulua enää. Mitä jos ajatukseni vaipuu taas siihen, että toivon kaiken aikaa vaan kuolemaa. Kumpa auto ajais mun päälle, kumpa hukkuisin. Mitä jos mä epäonnistun, taas. Niin monennen kerrran, etten osaa edes laskea. Mitä jos taas eristäydyn, ihan vain koska em jaksa nähdä ketään. Entä jos masennun ja menetän taas elämänilon. Kokonaan. Tavallisessa arjessa, osaston ulkopuolella mulla ei ole samanlaista turvaa pahinta hetkeä ajatellen, kukaan ei estä mua tappamasta itseäni, teen sen jos tahdon. Kukaan ei kyttää mun jokaista liikettä, saan liikaa valtaa. En osaa hallita sitä ai...

Oon kotilomalla osastolta. Mulla on mennyt lähiaikoina, ainakin viikon verran paremmin, mutta just nyt mulla on tosi paha olla. Yritän hokea itselleni että kyllä tää tästä, mä selviin, kohta on taas parempi olo. Mä olin tänään ekaa kertaa aikoihin koulussa, oli tosi ihana nähdä kaikkia ihmisiä pitkään aikaan, tunsin oloni  "normaaliksi", ku sain olla osa meidän luokkaa. Keskittymiskyky oli ihan nolla, kävelin koko ajan luokassa, en jaksanut keskittyä tehtäviin. Meillä oli uus enkun ope, se oli tosi mukava. Juttelin sen kanssa pitkään mun tilanteesta, kun rehtori oli kertonut sille musta. Se halus kuulla mun kertomana vielä mun tilanteen. Se oli tosi ihana, se ymmärsi, ja sanoi et mun pitää kertoa sille jos se voi auttaa mua mitenkään. Sanoin, ettei muuten oikein voi, paitsi ymmärtää. Se sanoi että se ymmärtää, ja kehui miten hienosti mä osasin kertoa sille tästä. Siitä tuli hyvä mieli. Usein ajattelen et oon tosi huono puhumaan, siks toi ilahdutti. Rehtori oli kuulemma sano...