tunnevihko

Oon kotilomalla osastolta. Mulla on mennyt lähiaikoina, ainakin viikon verran paremmin, mutta just nyt mulla on tosi paha olla. Yritän hokea itselleni että kyllä tää tästä, mä selviin, kohta on taas parempi olo. Mä olin tänään ekaa kertaa aikoihin koulussa, oli tosi ihana nähdä kaikkia ihmisiä pitkään aikaan, tunsin oloni  "normaaliksi", ku sain olla osa meidän luokkaa. Keskittymiskyky oli ihan nolla, kävelin koko ajan luokassa, en jaksanut keskittyä tehtäviin. Meillä oli uus enkun ope, se oli tosi mukava. Juttelin sen kanssa pitkään mun tilanteesta, kun rehtori oli kertonut sille musta. Se halus kuulla mun kertomana vielä mun tilanteen. Se oli tosi ihana, se ymmärsi, ja sanoi et mun pitää kertoa sille jos se voi auttaa mua mitenkään. Sanoin, ettei muuten oikein voi, paitsi ymmärtää. Se sanoi että se ymmärtää, ja kehui miten hienosti mä osasin kertoa sille tästä. Siitä tuli hyvä mieli. Usein ajattelen et oon tosi huono puhumaan, siks toi ilahdutti. Rehtori oli kuulemma sano...

En tunne itteäni edes kunnolla, mutta oon kait perusluonteeltani aika rauhallinen, mutta usein muhun iskee joku virtapiikki, mikä lie. Musta tuntuu et mul on ihan liikaa energiaa, en pysty olla paikoillani tai keskittyä johonkin. Se saattaa näyttää siltä, et oon tosi ilonen, siltä mä yritänkin vaikuttaa, mutta oikeasti se on kai vaan pahan olon peittämistä. En usein voi sille mitään että saan niitä energiapurkauksia, mutta se on ehkä joku mielen ja kehon yhteinen juttu, jolla yritän saada pahaa oloa pois näkyvistä. En mä oikein tiedä. Se olo on sillon oikeesti aika tuskallinen. Kun ei vaan yksinkertaisesti voi olla pakoillaan, saatika hiljaa. Puhetta riittää ja liikun jatkuvasti johonkin suuntaan. Sen jälkeen usein iskee kova ahdistus ja väsymys. En osaa hallita sitä, tai ylipäätään itseäni. En osaa ja se on inhottavaa.

Avautumista vain.. Tuntuu, että elämässä tapahtuu aivan liikaa asioita. En meinaa pysyä perässä. En ehdi käsitellä kaikkea, ja myöhemmin kärsin lisää ongelmista, kun olet sullonut vaikeatkin tapahtumat sinne pikkuruiseen aarrearkkuun joka sijaitsee tuolla jossain mun mielen sopukoissa. (Se elokuva Mielen sopukoissa on muuten ihan sika hyvä.) Kaksi isovanhemmistani voi tosi huonosti, heidän eloaan ja oloaan täällä maanpäällä ei kukaan osaa ennustaa, kuinka pitkä se tulee olemaan. Se sattuu, mutta onhan se ihan luonnollista että ikäihmisille tulee terveysongelmia, kaikki meistä kuolee joskus. Ei kukaan ole vielä toistaiseksi jäänyt tänne elämään loputtomiin. Tekee kuitenkin pahaa, kun tietää ettei heidän matkansa täällä enää tule kestämään varmaan kovin kauaa. Myös perheenjäsenellä on vakavia terveysongelmia, hänet onneksi leikataan pian, jolloin kaiken pitäisi taas olla ihan fine. Omat terveysongelmat on pysynyt omasta mielestä jollain tapaa kurissa hetken aikaa. Melankoliaa mun e...

Moikka. Mä oon 17-vuotias Moona, Etelä-Suomesta. Tää on mun tunnevihko. Täällä mä avaudun kaikesta mitä mun mielen päällä on.  Mä rakastan keltaista, pitsaa, ystäviä, kummilapsiani, pinkkiä, perhettä, sukua, Taivaan Isää, musiikkia, kynttilöitä, koiria, haleja, melankoliaa ja Maiju Voutilaista. Mä sairastan jotain mielenterveysjuttuja. Mulla on ainakin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Mä oon tällä hetkellä suljetulla osastolla, niin sanotulla hullujen huoneella. Voi sen kauniimminkin sanoa, vaikka Nuorten psykiatrinen osasto. Kysyin mun psykologilta tutkimusten jälkeen, että mistä tää kaikki johtuu. "Elämästä", se vastasi. Niimpä. En halua uhriutua tai leikkiä marttyyria, en halua sääliä tai erilaista huomiota, mutta mä olen kieltämättä kokenut elämässä tosi paljon. Syöpä, perheenjäsenen onnettomuus ja aivovamma, toisen perheenjäsenen tapaturma, sairastuminen CFS:sään, kolmi-neljävuotinen "talviuni", jolloin yritin suorittaa kasi- ja ysiluokat itsenäisest...